Glendalough on reilu tunti Irlannin pääkaupungista Dublinista etelään. Majoitusta en kisapaikalta ehtinyt ajoissa varaan, joten otin
Hostel-majoituiksen Dublinista. Järjestäjillä oli aamulla bussikuljetus kisapaikalle. Kuljetuksen aikataulu oli melko optimistinen, enkä sillä
kisan lähtöön ehtinytkään. Hiukan kotikutoinen organisaatio järjesti mattimyöhäisille toisen startin noin 10 min ekan jälkeen. Tällaisia
järjestelyjä on aiemmin ollut vain New York ja Bostonin kaltaisilla massamaratoneissa. Mikäs siinä, kymmenkunta meitä lähti sitten jahtaamaan
pääjoukkoa.
Reitti oli kaksijakoinen. Ensimmäinen puolikas oli lähestulkoon yhtäjakoista ylämäkeä. Järjestäjien suositus oli pitää vedenpitävä
takki mukana. Suurin osa meni silti shorteissa ja T-paidoissa. Mä en ehtinyt miettiä mitä tekisin takillani, joten kannoin sitä sitten mukana
koko matkan. Jossain 10-15 km kohdalla ylängöllä oli avoin ja hyvin tuulinen paikka, jossa viileä viima sai minut pukemaan takin. Sen verran
vilutti. Suojaisimmilla osuuksilla se oli sitten liikaa, eikä sille enää loppumatkasta tullut tarvetta. Alempana laaksossa oli aika kesäistä.
Ylänköjen maastot läpikäytyä reitti suuntautui takaisin kohti lähtöpaikkaa, kun tämä ”Gap” oli kierretty, mikä lie laakso tahi
syvänne. Kuvan järvi oli lähellä kääntöpistettä. Alamäkiosuus vähän arvelutti ennakkoon.
Bussissa ennen kisaa olin jutellut Felix Rümerin kanssa ja matkalla kohdattiinkin kahdesti. Hän oli ehtinyt ekaan lähtöryhmään, kun mä olin
vessassa käydessäni missannut jonkinlaisen express-kuljetuksen. Bussin päätepysäkiltä oli 1,5 km lähtöpaikalle, jonne meidän
mattimyöhäisten kehotettiin menemään rivakasti kävellen, että ehdittäisiin siihen toiseen lähtöaaltoon sitten.
Sain Felixin 10 minuutin etumatkan kiinni ylämäkiosuuden loppupuolella. Moikkasin ja jatkoin menoani. Alamäkiosuudella jalkavaivani sitten
alkoivat ja hidastivat vauhtiani siinä määrin että Felix sai mut uudelleen kiinni. Jäin sitten hänen peesiin, ettei vauhtini lopahtaisi ihan
kokonaan. Seurasin kisan ylimmän kohdan juomapisteelle saakka. Sen jälkeen alkoi tuo kisan jyrkin alamäkiosuus enkä jäänyt odottelemaan.
Positiivista oli, että pystyin rullaamaan tämän jyrkän osuuden täydellä vauhdilla. Mutta toisin kuin edellisessä kisassa Spa
Francorchampissa, tällä kertaa en ilman kipuja. Ohitettavien vauhdista päätellen keskivertomaratoonarin askel ei ole kovin lennokas, sen verran
hurja oli vauhtiero jolla ohittelin muita tällä jyrkällä osuudella.
Loppumatkalla ei ollut mitään ihmeellistä. Pystyin sinnittelemään jotakuinkin järkevää vauhtia. Tankkauskin oli sujunut hyvin, eikä
geelejä tehnyt mieli ottaa. Matkan varrella oli jonkun talon portilla oman huoltopiste, josta nappasin jonkinlaisen kookossuklaapallon. Sen turvin
meni loppumatka ilman omia geelejä. Maisemat olivat muuttuneet tässä vaiheessa jylhistä ylängöistä kesäisen vehreäksi maalaismaisemaksi,
eikä mitään ihmeellistä loppumatkalla enää sattunut.
Kokonaisnousua Spa:han verrattuna oli kuitenkin jopa vähemmän: Spa 1090 m, Glendalough 809 m. Spassa nousut ja laskut kuitenkin vuorottelivat
6 kierroksen ajan, kun ne nyt olivat hyvin kaksijakoisesti ensin ylämäet sitten alamäet. Merkittävin ero näiden maratonien välillä lienee
se, että nyt polvivaivat äityivät pahemmiksi ja hidastivat vauhtia enempi. Ainakaan mitään muuta syytä en keksi näiden maratonien isolle
aikaerolle: Spa 3:40, Glendalough 4:03.
Suihkumahdollisuutta ei lupauksista huolimatta ollut, joten hiet kävin huuhtomassa läheisen puron pohjalla makailemassa. Hyvä puoli oli, että
sain samalla uitettua koipia viileässä vedessä, mikä edesauttoi palautumista.
Kisan jälkeen matka jatkui järjestäjien bussista suoraan lentokentälle ja iltakoneella takaisin Suomeen. Tulosyhteenveto ja jotain matkakuvia
vielä alla.
Lopputulos oli, että jälleen yksi maraton juostuna (58), ja että Euroopan maista mulla on käymättä tämän jälkeen enää yksi.
Laitoin myös hakemuksen Marathon Country Club -jäseneksi, joka hyväksyttiin. Profiilini
löytyy täältä. Suomalaisista klubissa on Tenho Lauri (111 maata), jo
aiemmin Almatyssa tapaamani Mauri Volama (91), Unto Peltoniemi (88), Esa Nieminen (80), Jorma Kurittu (79), Juhani Aho (76), Peter Friis (74),
myös Almatyssa kohtaamani Reino Uusitalo (69) ja Unto Leinikka (68), kymmenen muuta (yhteensä 20 suomalaista). Tämä tavoite saavutettu.
Pitäisi keksiä jotain uusia.
